”Täydellisyys on hyvän vihollinen” – Voltaire

Opettajana tiedän, että uutta oppiessa on hyvin olennaista suostua olemaan kömpelö. Jos nimittäin haluan heti olla taitava, en voi tällöin oppia. Minulla ei ole lupaa oppia, ainoastaan lupa osata. Taitavaksi tullaan kuitenkin kömpelyyden ja harjoittelemisen kautta. Tässä tarvitaan itseen kohdistettua armollisuutta, hyväksyntää ja kykyä tehdä virheitä osana oppimista. En suostu oppimaan, jos en suostu tekemään uusia taitoja opetellessa virheitä. Voinko siis onnistua skarppaamisessa, jos en suostu toisinaan epäonnistumaan siinä?

Olen huomannut, että oman hiilijalanjäljen muuttaminen kohtuulliseksi on oikeasti pitkä prosessi. Pitempi kuin luulin. Kestävä lopputulos ei todellakaan synny yhdessä yössä, kuukaudessa tai edes vuodessa, vaan sen opettelemiselle pitää antaa aikaa ja rauhaa. Prosessista ei saa tulla liian kuormittava ja stressaava, ettemme souda veneitämme karille nimeltä luovuttaminen. Samoin kuin ylipainoinen ihminen ei voi laihduttaa kaikkea ylimääräistä pois yhdessä kuukaudessa, ei tähän pysty myöskään oman hiilijalanjäljen kanssa. Pikadieettien sijasta kestävimpiin tuloksiin voi päästä parhaiten pitkäkestoisen ja epätäydellisyyttä hyväksyvän työskentelyn avulla.

Kannattaako ylipainoisen ihmisen mielestäsi laihduttaa puolet ylipainostaan pois, jos hän ei välttämättä koskaan saavuta normaalipainoa? Vai ovatko ponnistelut merkityksellisiä vasta kun normaalipaino on saavutettu? Onko silkkaa ajan tuhlaamista vähentää terveydelle haitallisia elintapoja, jos ei pysty aina ja joka tilanteessa elämään ihanteellisen terveellisesti? Voit ehkä arvata, mitä täydellisyyden tavoittelija eli perfektionisti tuntee suhteessa näihin kysymyksiin. Puhutaanpa hieman perfektionismista.

Perfektionismin haitallisia puolia ovat sen taipumukset aiheuttaa herkästi ahdistusta sekä sellaisten tilanteiden välttelyä, jossa saattaisi osoittautua epätäydelliseksi. Viivyttely ja kykenemättömyys päästä yli asioista ovat täydellisyyden tavoittelijalle arkea. Pahimmassa tapauksessa tämä saattaa lamauttaa koko ihmisen toimintakyvyn. Tämän jälkeen ei pysty tekemään mitään myönteistä esimerkiksi oman hiilijalanjälkensä kohtuullistamiseksi. Tai suhtautuu jopa kielteisen aggressiivisesti ihmisiin, jotka pyrkivät tekemään hyvää, mutta jotka eivät omasta mielestä tee asiaa täydellisesti.

Osaan tänään olla tyytyväinen itseeni siitä, että olen onnistunut puolittamaan hiilijalanjälkeni kymmenessä vuodessa. Siitä huolimatta, että olen vasta puolimatkasta kestävälle tasolle. Hyvä minä! Osaan myös olla iloinen aina kun joku ystäväni on päättänyt tehdä uuden skarppaavan valinnan riippumatta siitä, kuinka korkea hiilijalanjälki hänellä sillä hetkellä on. Aina en ole osannut. Hyvä ystävät! Ymmärrän vihdoin, että jokainen askel parempaan auttaa ja kohtuuttomuus muutetaan kohtuullisuudeksi yksi askel kerrallaan. Toki tiedostan, että asialla on kiire, mutta epätäydellisyys ei ole silti tekopyhyyttä!

Tunnistatko itsessäsi toisinaan sisäisen täydellisyyden tavoittelijan? Minä ainakin tunnistan, nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä. Olen ollut elämässäni välillä monessa suhteessa aika täydellisyyshakuinen. Olen vuosien aikana huomannut, että asetan itselleni toisinaan liiankin korkeita standardeja ja tavoitteita. En ole aina osannut olla itselleni kovin armollinen. Minun on ollut vaikea olla tyytyväinen moniin hyviin suorituksiini, koska ne eivät ole yltäneet omien odotusteni tasolle. Olen tottunut korkeaan suoritustasoon ja menestymiseen. Aikuistuessani olen oppinut kuitenkin olemaan mittaamatta omaa arvoani suoritusteni kautta ja kurkottamatta korkeisiin päämääriin pakonomaisesti. Tämä nostaa merkittävästi kykyäni kohtuullistaa omaa elämää, mikä on ilahduttavaa huomata. Voisiko skarppausprojektin siis loputtoman odottelun sijaan aloittaa tietämättä oikeaa ja täydellistä tapaa toteuttaa se?

Kaikki tai ei mitään ei johda mihinkään. Jos toimimme hyvän puolesta vain silloin kun voimme tehdä sen täydellisesti, synnytämme lähinnä oikeutuksen olla tekemättä mitään. ”En voi aina valita kasvisruokaa/pyöräilyä/kotimaan matkailua” muuttuu nopeasti muotoon ”Ei minun kannata valita kasvisruokailua/pyöräilyä/kotimaan matkailua”. Onneksi hyvän tekeminen riittää: sinun ei tarvitse olla täydellinen tehdäksesi hyvää lastemme huomisen puolesta. Voit olla tyytyväinen jokaisesta tekemästäsi myönteisestä valinnasta toistaiseksi epätäydellisessä kokonaisuudessa. Hyvä sinä! Älä kuitenkaan käytä tätä tekosyynä tehdä vain pieniä kosmeettisia muutoksia elämässäsi ja alisuorittaen vapauttaa itsesi elämäntapaasi koskevasta vastuusta. Voisitko rohkaista itseäsi tekemään mahdollisimman merkittäviä muutoksia ja tunnustella, mikä juuri nyt olisi seuraava sellainen? Yritä olla itsellesi armollinen haasteita kohdatessa – niitä kyllä tulee. Ehkä tie parhaaseen mahdolliseen kohtuullistamiseen kulkee itsensä lempeän rakastamisen kautta?

Voiko usein parjatussa perfektionismissa olla sitten mitään hyvää? Ehkäpä. Minulle korkeat odotukset ja tavoitteet ovat antaneet toisaalta paljon eteenpäin vievää energiaa. Tämä on johtanut isoihin onnistumisiin ja saavutuksiin elämässäni. En ole tyytynyt liian vähään ja olen sisukkaasti tavoitellut asioita, jotka koen erittäin tärkeiksi päämääriksi. Olen valmis tekemään paljon töitä minulle rakkaiden asioiden puolesta. Kiitänkin taipumuksiani siitä, että en ole suostunut hyväksymään liian löysiä omakohtaisia tavoitteita ja odottelemaan, että joku muu kantaisi suurimman vastuun omasta elämästäni.

Elämässäni tulee välillä tilanteita, jossa en pysty valitsemaan niin hyvin kuin haluaisin. Kun näin käy, usein ärsyttää, mutta osaan nykyään olla jo suuremmin ahdistumatta tästä. Helpottavaa. Opettelen edelleen sinnikkäästi kiinnittämään katseeni mokieni murehtimisen ja menneisyyden märehtimisen (tuottaa metaania, joka on vaarallinen kasvihuonekaasu) sijaan ajankohtaisiin ja tuleviin valintoihini, joihin minulla on valtaa vaikuttaa. Kysyn siis itseltäni riippumatta aiemmista valinnoistani: mitä päätän valita tänään?

Toivotan armollisuutta kaikille teille omaa elämäänne skarppaaville kanssakulkijoilleni. Arvostan syvästi skarppaavia valintojanne, ne ovat minulle todellinen ilon lähde ❤

”Ilo on ihmisen siirtymistä pienemmästä suurempaan täydellisyyteen” – Baruch Spinoza

Lähteet:

Benson, E. 2003. The Perfectionistic Self-Presentation Scale: The Many Faces of Perfectionism. American Psychological Association. Viitattu 7.10.2016. http://www.apa.org/monitor/nov03/manyfaces.aspx

Pietarinen, J. 1993. Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki: Yliopistopaino.

Roedell, W.C. 1984. Vulnerabilities of highly gifted children. Roeper Review (6), 127-130.

Voltaire. 1772. La Béguele.

Kuva: Felix Russell-Saw @Unsplash


 

”Perfect is the Enemy of Good” – Voltaire

As a teacher, I know that when we are learning something new it is crucial to accept that, at first, we are going to be clumsy in it. In other words, if I want to be skilled immediately, I am probably unable to learn. Why so? Because I do not have a license to learn, only a license to master. We become skilled through clumsiness and practice. At this stage, we need acceptance, graciousness and ability to make mistakes as part of our learning. I am going to be unwilling to learn if I am unwilling to make mistakes while practicing new skills. So can I succeed in carbon moderation if I do not allow myself to fail every now and then?

I have personally noticed that changing my carbon footprint to be moderate is indeed a long process. Longer than I thought it would be. A sustainable outcome will not be born overnight, in a month or even in a year. Instead, I must give myself time and peace to learn. This process should not turn out to be too stressful in order that we do end up rowing our boats to a rock called Giving Up. Just as a person that is overweight cannot lose all extra weight in one month, neither can you do this with your carbon footprint. Instead of fast diets crashing fast, we can achieve best longer lasting results with patient effort that shakes hand with imperfectness. This has not always been easy for me personally.

Should an overweight person in your opinion lose half of his or her extra weight if it is unsure whether he or she ever reaches the normal weight level? Is making effort worthwhile only if the normal weight has been reached? Is it a mere waste of time for your health to avoid harming it if you are not able to protect it in an optimal way in every single moment of your life? You may guess what a perfectionist feels in relation to these questions. So let’s talk about perfectionism a bit.

What are the downsides of perfectionism? It tends to cause anxiety rather easily and leads to avoiding behaviour towards situations where one might experience imperfectness. Delay and inability to deal and get over with things and situations are part of the everyday life of a perfectionist. In worst case, this may totally paralyse one’s action competence. After this point, it is naturally impossible to do any good and positive action such as personal carbon moderation. Or this may even lead to constant aggressive negative attitude towards fellow people who are trying to do good but are not doing it perfectly from the perspective of a perfectionist.

Today, I am able to feel satisfied and proud with myself that I was able to halve my carbon footprint during ten years. Even if this is still halfway there when it comes to a sustainable level, way to go me! I also feel joy every single time some of my many friends have made a decision to choose something more carbon moderate even when his or her lifestyle is at the moment high-carbon in total. There was a time when I was not able to do this at all. Way to go friends! I finally understand that every step to the right direction helps and that the immoderate is transformed into the moderate one step at a time. Of course, this does not mean that I do not recognize that time is running short and we need to start running. It simply means that imperfectness is not hypocrisy.

Do you sometimes recognize within you an inner perfection seeker? I know I do, otherwise I would not probably be writing about this topic. I have been hungry for perfection in many aspects of my life for a long time. During the years, I have noticed that I easily set too high standards and goals for myself. I have not always been very gracious for myself either. I have been struggling to be satisfied with many good performances of mine since they have not reached the level of my high expectations. I am also used to high-performance and success. Nevertheless, becoming adult has taught me to stop measuring my value through my performances and to avoid compulsive striving for ambitious goals. This improves my ability to carbon moderate my life which is uplifting to realize. Would it then be possible to start personal carbon moderation instead of endless waiting without knowing the perfect way to make it happen?

All or nothing leads nowhere. If we act for good only when we can do it perfectly, we are giving birth to the justification of doing nothing. ”I cannot always choose plant-based food/short showers/domestic travel” is easily transformed into ”It is not worthwhile to choose plant-based food/short showers/domestic travel”. Or we might be obsessed being perfectly sustainable in a very narrow part of our life like recycling. Fortunately, choosing to do good is enough: you do not need to be perfect to be able to do good for the tomorrow of our children. You can be happy with every positive thing you chose in your so far imperfect lifestyle. Way to go you! However, do not let this be an excuse to do only cosmetic changes and free yourself from responsibility by underachieving sustainability in your life. Would it be possible to encourage yourself to do as significant changes as possible and explore what might be next such thing for you? Try to be gracious towards yourself when meeting challenges that will arrive. Maybe the best possible path to personal carbon moderation goes through loving yourself a bit more gently?

Is it possible that there might be something good in perfectionism? Maybe. For me, high expectations and ambitious goals have given energy to move significantly forwards. This has led to some big success and achievements in my life. I have not settled for too little, and I have persistently pursued the things that I highly value. I am willing to make a lot of effort for the things that I love. I thank my tendencies for unwillingness to accept too loose personal goals and refusing to sit and wait somebody else to come to carry most responsibility about my life. They are needed when it comes to responding climate change.

Every now and then there are moments in my life where I cannot choose as well as I would like to when it comes to housing, buying, food or transportation. When this happens, it often feels irritating, however, nowadays I don’t get so anxious about it all anymore. What a relief. I am still persistently learning to focus my mind and body on present and future choices that I still can influence instead of grieving and chewing my past mistakes. I am asking myself regardless of my choices in the past: what do I choose today?

I wish graciousness to all of you wonderful fellow carbon moderating game changers. I deeply respect your solution seeking choices, they are a true source of joy for me ❤

”Joy is the proceeding of man from lesser to greater perfection” – Baruch Spinoza

Picture:

Felix Russell-Saw @Unsplash

References:

Benson, E. 2003. The Perfectionistic Self-Presentation Scale: The Many Faces of Perfectionism. American Psychological Association. Viitattu 7.10.2016. http://www.apa.org/monitor/nov03/manyfaces.aspx

Pietarinen, J. 1993. Ilon filosofia. Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki: Yliopistopaino.

Roedell, W.C. 1984. Vulnerabilities of highly gifted children. Roeper Review (6), 127-130.

Voltaire. 1772. La Béguele.