Saruman oli pahassa kiipelissä. Ei kestänyt montaakaan minuuttia, kun peli oli ohi ja tulvavesi hautasi alleen pahoissa aikeissa olleen velhon takapihan, jota S örkkeineen oli laittanut kuukausikaupalla. Tästä onnellisesta hävityksen kauhistuksesta oli kiittäminen käveleviä puita, tai oikeammin sanottuna enttejä, joita hieman tohelot mutta oikeamieliset hobitit Merri ja Pippin olivat pitkäjänteisellä ja hyviä hermoja vaatineella argumentoinnilla yrittäneet saada uskomaan, että Sarumanin ja tämän käskyttäjän Sauronin maailmanvalloitus/-tuhoamisaikeet koskisivat heitäkin. Entit vakuuttuivat kohtalonyhteydestään muun maailman kanssa lopulta vasta todetessaan omin silmin, miten Sarumanin koneisto oli kohdellut väärässä paikassa kasvaneita lajitovereita.

Tämä kaikki tapahtui jokin aika sitten ystäväni televisioruudulla. Katselukokemus sai minut muistelemaan omia roolisuorituksiani erilaisissa lapsuuden päiväkoti- ja kouluproduktioissa. Minulle on nimittäin suotu kolmesti puun rooli, ja olen ollut siihen aina vapaaehtoinen astumaan. Juuri sopivan kokoinen rooli minulle, olen ajatellut. Urakehitykseni oli nousujohteinen. Ensiesiintymisessäni huojuin parhaan ystäväni Teemun kanssa apinaorkesterin taustalla. Toista rooliani en tarkkaan muista, mutta viimeisen roolini – puu, jonka juurella Siddhartha Gautamasta tuli Buddha – jälkeen kuvittelin, että voisin lopettaa huipulla. Elokuvan enttikapina toi kuitenkin esille sellaisen puuroolin, johon en ehkä olisi aikoinaan ajatellut sopivani. Monet tekijät lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöissäni ja varmasti myös temperamenttini ovat vahvistaneet aktiivisuutta enemmän bodhipuu-roolini kaltaista olemista: sopeutuvaisuutta, asioiden toteamista sivusta seuraten, hankaluuksien välttelemistä ja vaikuttamismahdollisuuksien näkemistä muille, ei minulle, kuuluvana.

Puita on metsissä niin runsaasti, ettei niiltä kuulemma aina näe edes metsää. Uskoisinkin, että juurevat tuntemukseni vaikuttamismahdollisuuksien ulottumattomuudesta löytävät kaikupohjaa ainakin jossakussa metsän eliössä – useammassakin. Tämän blogin pitäjä Mikko vinkkasi minulle taannoin brittiläisestä tutkimuksesta, jonka aiheena oli ihmisten suhtautuminen ilmastonmuutokseen. Tutkimuksessa saatiin tulokseksi, että lähes kaksi kolmesta (63,9%) tutkimushenkilöstä uskoi ilmastonmuutoksen olevan todellinen ilmiö ja ihmisen toiminnan vaikuttavan siihen, mutta tämä näkökanta ei ilmennyt näiden henkilöiden toiminnassa. Noin kaksi kolmesta tähän ryhmään kuuluvasta koki, ettei voi henkilökohtaisella toiminnallaan olla osana ilmastonmuutoksen hillitsemisessä (Practical Denial). Lähes puolet toimimattomista ei tuntenut ilmastonmuutoksen häiritsevän (Emotional Denial), ja yli neljänneksen mielestä omat päivittäiset toimet eivät ole millään lailla yhteydessä ilmasto-ongelmaan (Personal Denial).

Tämänkaltaisiin ajatuksiin on helppo samaistua. Ongelma on suuri, ihminen pieni. Brittitutkimuksesta kuitenkin huomataan, että ilmastonmuutokseen faktana mutta passiivisesti suhtautuvien ihmisten joukko on kooltaan huomattavasti suurempi kuin ilmastonmuutoksen kieltäjien ja aktiivisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi toimivien ryhmät yhteensä. Sen vuoksi juuri tähän ryhmään kuuluvat ihmiset ovat merkittävässä roolissa tulevaisuuden ilmastopolitiikan määrittymisessä. Mahdollisuuksia vaikuttaa siis todellakin on!

Viimeisen parin vuoden aikana koen tulleeni tietoisemmaksi näistä mahdollisuuksista, mihin yksi suuri vaikuttaja on varmasti ollut osallistuminen aiemmin minulle täysin outoon opiskelijapolitiikkaan. Motiivini mennä mukaan eivät olleet yksinomaan rationaalisperustaiset, mutta se tuntuu nyt toissijaiselta. Tunteet osaavat puskea mukavuusalueen ulkopuolelle, ja hyvä niin.

Ja mukavuusalueeni ulkopuolella opiskelijapolitiikka todella oli. Politiikkahan jos jokin on mielikuvissa joidenkin muiden kuin seesteisten puiden maailma. Kuulin mielessäni vanhan kaverini Juuson sanat ja ilmeen kertoessani vuosia sitten jalkapallokentän laidalla lähteväni Jyväskylään opiskelemaan opettajaksi. ”Ethän sä osaa ees suuttua” naurahti Juuso. Hänen mielestään oli absurdi ajatus, että minulla olisi auktoriteettia pärjäämään kahdenkymmenenviiden oppilaan kanssa.

Juuso oli osittain oikeassa. Minä olen huono suuttumaan. Olen myös huono paasaamaan, tuuttaamaan, runnomaan, ränttäämään ja mädättämään. Siitä huolimatta olen saanut rohkaisevia kokemuksia niin opettajana olemisesta kuin opiskelijapoliittisesta vaikuttamisesta. Opettamisen ja poliittisen vaikuttamisen tapoja on monia, ja olen löytänyt ja löytämässä itselleni sopivia.

Kuten opettaminen tai opiskelijapoliittinen vaikuttaminen, myöskään ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtäävä toiminta ei edellytä tietynlaista identiteettiä. Tapoja vaikuttaa on useita. Kysymykseen ”miten?” on helposti löydettävissä vastauksia vaikkapa internetistä, mutta hyvä vastaus edellyttää vastausta kysymykseen ”miksi?”. Miksi haluaisin toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi? Merriltä, Pippiniltä ja Mikko Valtoselta löytyy valmiita vastauksia, mutta jotta vastaus motivoisi toimintaan, on se löydettävä itse.

Perusopetuksen opetussuunnitelmassa tällaiseen etsimiseen ja ymmärryksen kehittymiseen viitataan ”ekososiaaliseen sivistykseen” kasvamisella. Sen sisältyminen kaikille koululaisille yhteiseen valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan edustaa näkemystä siitä, että ilmastonmuutoksen hillitseminen on yhteinen asiamme, johon jokaisella on mahdollisuus ottaa aktiivisesti osaa. Entiksi ei synnytä – entiksi tullaan. Tulevana luokanopettajana haluan olla vaikuttamassa siihen, että myöhemmissä tutkimuksissa voitaisiin todeta kansalaisten enemmistön paitsi tiedostavan mahdollisuutensa vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, myös antavan tämän tietoisuuden näkyä arkielämänsä valinnoissa. Tällaiseen tilanteeseen tuskin päästään pelkän negatiivisen kautta. Mukavuusalueen ja tottumusten ulkopuolelle uskaltautumiseen auttaa kannustaminen, ja itsensä ylittämisestä on ihan aiheellista antaa taputus olkapäälle.

Omia valintojani tarkastellessa mieleeni tulee kaksi sellaista, jotka ovat vaatineet omien rajojen ylittämistä ja joista voin siksi olla erityisen tyytyväinen. Nyt puolitoista vuotta kestänyt ja edelleen jatkuva vegaaniruokavalion noudattaminen on niistä toinen. Vegaanius on vienyt minut tilanteisiin, jossa omat arvoni ovat ristiriidassa ympäristön, myös lähiympäristön ja läheisimpien ihmisten, arvojen ja tapojen kanssa. Olen mielestäni onnistunut toimimaan näissä tilanteissa rakentavasti, muita kunnioittavasti ja silti omille arvoilleni uskollisesti. Lisäksi tunnen iloa ilmastonmuutoksen hillitsemistä edistävien päätösten puolesta puhumisesta opiskelijapolitiikassa. Puheenvuoron pitäminen ensikertalaisena Suomen Ylioppilaskuntien Liiton liittokokouksen suuressa salissa oli niin jännittävä paikka, että jo hengittäminen puhujanpöntössä tuotti vaikeuksia. Sain kuitenkin puhutuksi, ja mikä parasta, puheenvuoroani seuranneessa äänestyksessä kokous päätti olla kanssani samaa mieltä – opiskelijaruokailun tulee ohjata lihansyönnin vähentämiseen.

Ilmastotekoja minulla on siis jo tehtynä, mutta tämä on toivoakseni vasta alkua. Tuntuvammalle vastuunotolle on vielä potentiaalia – esimerkiksi asumiseen liittyvien ilmastopäästöjen minimoimisesta minulla on paljon opittavaa.

Minun ilmastolupaukseni on, että huonon omantunnon potemisen lisäksi yritän muistaa onnitella itseäni mukavuusalueen ja tottumusteni ulkopuolelle menevistä ilmastoteoistani – niistä hetkistä, jolloin juuret irtoavat maasta, puu kävelee ja Merri kuiskaa ”yes!”.

15970534_1290292401031422_88558891_n

Olli Etelämaa opiskelee luokanopettajaksi Jyväskylässä

Lähteet:

Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus.

Rowson, Jonathan. 2013. A New Agenda on Climate Change. RSA. Linkki: https://www.thersa.org/discover/publications-and-articles/reports/a-new-agenda-on-climate-change

Artikkelikuva: Lacey Raper https://unsplash.com/search/nature?photo=ey1Obz7I2fw