Kasvaessani kohti mysteeristä aikuisuutta olen huomannut, että nautin enenevissä määrin asioista, joista en ole aikaisemmin voinut edes uskoa pitäväni saatikka nauttivani huomattavasti. Yksi asia, josta olen innostunut ja alkanut nauttia, on runollinen tai ehkäpä paremmin sanottuna romanttinen tapa ilmaista ihmisten toimintaa suhteessa maailmaan ja toisiin ihmisiin. Tämän vuoksi rakkauteni perinteisesti kirjoitettua teoreettista kirjallisuutta kohtaan koki vankan kolauksen (ei onneksi täydellistä) alkaessani lukea Hannah Arendtin erinomaisesti suomennettua Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot -teosta.

Viime vuosina tehdessäni väitöskirjatutkimustani, olen tullut Arendtin ansiosta vastakkain eräiden ihmisten toimintaa ja heidän/meidän prosesseja kuvaavien käsitteiden. Sellaisten, jotka ovatkin yllättäen auttaneet minua jäsentämään omaa itsenäni ja paikkaani maailmassa toisten ihmisten keskellä uudenlaisin – eheyttävin ja voimaannuttavin tavoin. Näistä prosessikuvauksista juuri otsikossa mainittu anteeksiantaminen ja sen keskeisyys ihmisten toiminnalle on ollut oman henkilöhistoriani takia yksi kiehtovimmista, että toisaalta haikeinta ja tuskastuttavinta luettavaa. Erittelen siis lyhykäisesti tämän tekstin aikana ajatuksiani siitä, miten Arendtin ajatusta anteeksiantamisesta voi ymmärtää suhteessamme toisiin ihmisiin ja ilmastonmuutokseen. En silti lainaa Arendtia ylettömästi vaan totean tässä, että sisäänkirjoitan hänen ajatuksiaan omiin sanoihini.

Arendt kirjoittaa seuraavanlaisesti: ”Anteeksiantaminen saa tekemättömäksi menneisyyden synnit, jotka Damokleen miekan tavoin roikkuvat jokaisen sukupolven pään yläpuolella [..] Ilman anteeksiantoa ja vapautusta tekojemme seuraamuksista toimintakykymme rajoittuisi yhteen ainoaan tekoon, josta emme koskaan toipuisi.” Arendtille anteeksiantaminen kytkeytyy myös luottamukseen, joka on kyky luoda ”turvallisia saarekkeita kaaoksen keskelle”. Pidän Arendtin ajatuksia anteeksiantamisesta äärimmäisen tärkeinä: näen hänen ajatuksissaan suoran yhteyden moniin ihmisten toiminnan ytimessä oleviin tekijöihin. Arendtin mukaan anteeksiantaminen tarjoaakin mahdollisuuden vapautua aikaisempien sukupolvien kyseenalaisista teoista, jotka ovat muokanneet maailmastamme sellaisen kuin se eteemme avautuu.

Tiedämme varsin hyvin ilmastonmuutoksen osalta, että nykyinen sukupolvi ja erityisesti tulevat sukupolvet, kantavat edellisten sukupolvien tekoja harteillaan. Meille on käynyt tuskaisen selväksi, että yleinen välinpitämättömyys tärkeitä inhimillisiä tekijöitä kuten rakkautta ja kauniita asioita kohtaan, joita aikaisempi sukupolvi on häikäilemättä jyrännyt taloudellisen kasvun edestä, on johtanut tänä päivänä moniin globaalisti ja paikallisesti inhottaviin asioihin. Tällaisista esimerkkeinä voidaan mainita ilmastonmuutos, sodat, alkoholismi ja muut addiktioon perustuvat käytöstavat sekä mielenterveysongelmat. Ne herättävät monissa, aiheestakin, katkeruutta edellistä sukupolvea tai ehkäpä kaikista konkreettisemmin omia vanhempiamme kohtaan. Lopulta saatamme oppia myös, kuten itsekin olen usein ollut, olemaan katkeria itseämme kohtaan tällaisen elämäntavan toteuttajina. Näin ollen yksilön kuin yhteisön tasolla anteeksiantamisen vaikeus ja erityisesti sen – kuten kaiken ihmisten välisen toiminnan – hauraus ovat vaikeasti käsiteltäviä asioita.

Anteeksiantamisen hauraus ja sen pakeneva kauneus perustuvat mielestäni siihen, että anteeksiantaminen ei useinkaan pohjaudu lopullisuuteen (eng. closure) – toisin sanoen sellaiseen tunteeseen tai kokemukseen, joka kertoisi meille ilman epäilyksen häivää, että nyt on aika antaa ja/tai saada anteeksi. Erityisesti tämä kokemus ja sen käsittely ovat todella vaikeita asioita varsinkin jos, se jota kohtaan on rikottu, on anteeksiantajan asemassa ilman että, Arendtin sanoin, ”prosessin alullepanija” ei näytä osoittavan minkäänlaista katumusta. Vai kuinka usein kuulemme julkisuudessa aikaisemman sukupolven edustajan pyytävän anteeksi sitä, että talousvetoinen ajattelu auttoi kyllä nostamaan Suomen maailman vauraimpien maiden joukkoon tai on globaalilla tasolla tuonut eteemme ihmeitä maailman joka kolkasta, mutta saattoi sysätä meidät ihmiskunnan lopun tielle?

Arendt jatkaa: ”Aivan kuten oman itsen hallitsemisen laajuus ja sen muodot oikeuttavat ja määrittävät toisten hallitsemista – miten ihminen hallitsee itseään, siten hän hallitsee myös muita – määräävät anteeksiantamisen ja lupauksien saamisen laajuus ja muodot sen laajuuden ja ne muodot, joilla ihminen pystyy antamaan anteeksi itselleen tai pitämään ainoastaan itselleen antamansa lupaukset.” Tässä lainauksessa tiivistyvät itselleni niin viimeisen 6-7 vuoden pohdinnat ja monet henkilökohtaiset kärsimykset kuin hyvä elämä yhden maapallon rajoissakin. Se tarkoittaa ytimessään puhdasta luottamusta anteeksiantamisen ja irtipäästämisen itseisarvoon. Emme tule koskaan saamaan täyttä hyvitystä aikaisempien sukupolvien ja toisten ihmisten teoista, eikä meiltä useinkaan saavuta pyytämään anteeksi, silloinkaan kun me sen täysin ansaitsisimme. Sen sijaan, kuten Arendt toteaa, meidän tulee kyetä antamaan itsellemme anteeksi, hyväksyä, että kun opimme antamaan itsellemme anteeksi, tulee anteeksiantamisesta muillekin helpompaa. Tällöin ajatuksen voi kääntää myös niin, että toisen anteeksipyyntö ei tunnu miltään, jos emme ole valmiita antamaan anteeksi itsellemme.

Olen oppinut Arendtia lukemalla ymmärtämään, että elämäni, olemiseni ja kokemukseni leijailevat aina jollain tasolla ”irti kaikesta”. Tällä tarkoitan sitä, että en yhdisty tähän maailmaan ja sen ihmisiin millään muilla tavoin kuin alati uusinnettavilla sanoilla ja teoilla eli prosesseilla. Ilmastonmuutoksenkaan torjunta ei ole yksittäinen teko tai päätös ihmisten arjessa, vaan jatkuvan, muutosprosessin keskellä elämistä ja leijuessamme maailmankaikkeudessa tarvitsemme ankkureita, todellisia tekoja, joilla kytkemme itsemme osaksi yhteistä, jaettua todellisuutta. Uskonkin, että syyllisyys ja/tai katkeruus, jotka kumpuavat kyvyttömyydestä antaa anteeksi itselleen ja muille, sinkoavat meidät vapaapudotukseen, josta ei tunnu olevan poispääsyä. Näin ollen näen, että anteeksiantaminen niin kuin monet muutkin vaikeat ja hauraat teot, joita on lähes mahdotonta kytkeä suoraan konkretiaan esimerkiksi hyötyajattelun kautta, kuten ilmastoteot, ovat haastavia.

Onneksi niin anteeksiantamista kuin ekologista toimintaakin voi opetella. Sitä ei voi kuitenkaan mielestäni opetella niin kuin vaikkapa kärrynpyörän tekoa. Anteeksiantamisessa voikin mielestäni kehittyä vain opettelemalla kääntämään ja laajentamaan omaa ymmärryshorisonttiaan. Haastavaa oman horisonttinsa laajentamisessa ja kääntelyssä on usein kuitenkin se, että tämä prosessi on kokemukseni mukaan ainakin osin käänteinen: vain antamalla anteeksi, silloinkin kun emme tunne siihen kykenevämme, opimme näkemään anteeksiantamisen valtavan voiman. Tällaisen toiminnan seurauksena horisonttimme voikin laajentua valtavasti. Näemme toimintamme mielettömän voiman ja positiiviset seuraukset, ja näin ajan myötä toimintamme kiepsahtaa lähes täysin laelleen. Tällöin seuraa aidosti uudenlaisten perspektiivien ja toimintamallien haltuunottaminen.

Lopuksi haluan todeta, että anteeksiantamisella ja heikkoudella ei ole mitään tekemistä keskenään. Päinvastoin uskon, että anteeksiantamisen taito ja lahja on äärimmäistä rakkautta. Se on rakkautta kaikkea elävää ja olevaa kohtaan, joka saa meidät ajattelemaan, että tämä maailma ja me sen asuttajina, olemme kaiken saamamme rakkauden ja kauneuden arvoisia.

Anteeksiantaminen tuo meidät sen äärelle, että kun näemme itsemme anteeksiantamisen arvoisina, osaamme antaa anteeksi myös muille. Se auttaa meitä ymmärtämään paremmin, että hyvän ja tasapainoisen tulevaisuuden kannalta meidän tulee pyrkiä laittamaan alulle ja toteuttamaan prosesseja, jotka eivät vaadi Arendtin sanoin pysäyttämistä, vaan joihin muutkin esimerkkimme mukaan tarttuvat. Tällöin voimme yhdessä tehdä näistä prosesseista osatekijöitään suurempia. Tämä on sen tajuamista, että emme voi elää tässä maailmassa ilman toisia ihmisiä ja asumiskelpoista maailmaa elämämme takaajana. Tärkeää on kuitenkin, kuten olen todennut, ymmärtää että olemme erehtyväisiä olioita. Sen sijaan, että jatkamme syyllisyyttä potien tuhoavia toimintatapojamme, annamme itsellemme ja toisillemme anteeksi ja yritämme uudestaan. Näin meille kehittyy kyky oppia rohkeasti tarkastelemaan vanhoja toimimattomia toimintatapojamme ja kehittymään niiden pohjalta sen sijaan, että alamme välttää yhteistä toimintaa epäonnistumisen pelossa.

Konkreettisena ilmastotekona lupaan syödä jatkossa nykyistä enemmän lähituotettua ja kotimaista kasvisruokaa. Näin pyrkimyksenä on taata, että ostamallani ruualla on mahdollisimman pieni päästöjälki. Lupaan myös ostaa entistä vähemmän teknologiaa ja muuta ongelmallista materiaa, mutta myös opetella selvittämään mistä ostamani tuotteet ovat peräisin. Opettelen lisäksi tekemään ja korjaamaan entistä enemmän itse tavaroita.

Perttu.jpg

Väitöskirjatutkija ja ihminen, Perttu Männistö, opettelee elämässään uudenlaista olemisen tapaa. Yksinkertaisena syynä tälle hän näkee sen, että maailma ja sen ihmiset ovat niin loputtoman hämmentäviä monimuotoisuudessaan – olisi täysin absurdia olla kiinnostumatta ja innostumatta aina uudestaan maailman menosta. Maailman monimuotoisuus saakin hänet jatkuvasti hämilleen. Ilmastoasioissa hän pitää itseään pienenä suurena oppijana, joka muiden itseään viisaampien opastuksella lupaa kehittää itseään jatkuvasti ekologisemman toimijan suuntaan.

Artikkelikuva: Nikko Macaspac @Unsplash

Hannah Arendt. 2017. Vita Activa – ihmisenä olemisen ehdot. Vastapaino: Tampere