Suureen suosioon nousseessa Sapiens-kirjassaan historioitsija Yuval Noah Harari nostaa ihmiskunnan nykyisen valta-aseman suurimmaksi syyksi kykymme tehdä yhteistyötä massiivisissa yhteisöissä, joissa ihmiset eivät tunne suurinta osaa kohtaamistaan kanssaihmisistä. Laajamittaisen yhteistyön mahdollistaa ihmisen mielikuvitus, joka on poikkeuksellinen ilmiö maapallon eläinkunnassa. Jotta toisilleen ventovieraat ihmiset pystyvät luottamaan toisiinsa ja toimimaan yhdessä, tarvitaan ”kuvitteellinen järjestys”: kokoelma yhteisiä uskomuksia elämän merkityksestä sekä keinoja noiden uskomusten ylläpitämiseksi.

Kuvitteellinen järjestys muodostuu myyteistä, jotka jäsentävät ja selittävät ihmisille muutoin käsityskykymme ulottumattomissa olevaa olemassaolon ja kaikkeuden mysteeriä. Elämä ei yksinkertaisesti voi tuntua mielekkäältä ilman tällaisia olemassaolon perusrakenteet selittäviä tarinoita. Niistä syntyy maailmankuva, joka ohjailee kaikkein syvimmällä tasolla niin yksittäisten ihmisten kuin ihmisyhteisöjenkin toimintaa. Kuvitteellisen järjestyksen luoma maailmankuva vastaa siis olemassaolomme perustavanlaatuisimpiin kysymyksiin. Keitä me ihmiset olemme ja mikä on meidän tarkoituksemme?

Jokainen ihmiskulttuuri tarvitsee oman kuvitteellisen järjestyksensä myytteineen. Maailmanlaajuisessa teollisessa kulutuskulttuurissakin pitää olla omat myyttinsä, jotka muodostavat sen maailmankuvan. Maailmankuva ei kuitenkaan ole koskaan totta. Se on puhtaasti kollektiivisen mielikuvituksemme tuote ja siten objektiivisen todellisuuden tavoittamattomissa.

Teollisen kulutuskulttuurin maailmankuva on perimmäinen syy käynnissä olevalle luonnonjärjestelmän kriisille ilmastonmuutoksineen. Nykyinen suuntamme kohti maailmanlaajuista ekologista katastrofia jatkuu, koska teollisen kulutuskulttuurin maailmankuvan näkökulmasta toimimme tällä hetkellä juuri niin kuin pitääkin, mutta objektiivinen todellisuus eli maapallon luonnonjärjestelmä ei kestä sitä. Maailmankuvamme on siten kohtalokkaassa ristiriidassa todellisen maailman kanssa.

Tästä johtuen en usko, että voimme selviytyä ympäristökriisistä nykyisen maailmankuvan ohjaamilla keinoilla: teknisellä kehityksellä, vapaalla markkinataloudella sekä voimakkaammalla luonnon hallinnalla. Mielestäni tarvitaan ennen kaikkea muutos kuvitteelliseen järjestykseen ja sen muodostamaan maailmankuvaan. Tarvitaan ylisukupolvista kestävyyttä tukevia tarinoita ihmisen paikasta ja tarkoituksesta maailmassa.

Kestävän maailmankuvan jäljillä

Maailmankuvallinen muutos on muhinut kulttuurimme pinnan alla jo vähintään puoli vuosisataa, mutta muutos on mielestäni nopeutunut viime vuosina, kun kehitys on venyttänyt niin luonnon kanto- kuin ihmisen sietokyvynkin uusille äärirajoille. Vanhat ”totuudet” ja tavat joutuvat yhä useammin kyseenalaistetuiksi niiden osoitettua räikeän ristiriitansa havaitun ja koetun todellisuuden kanssa.

Tämä aiheuttaa ihmisissä ymmärrettävästi stressiä ja ahdistusta. Maailmankuva, joka on mielen voimakkaimmin puolustama linnoitus, joutuu päivittäin ainakin alitajuisesti kyseenalaistetuksi, koska todellisuus osoittaa vallalla olevat perusoletukset elämästä illuusioiksi. Tuollaisten tunteiden äärelle on syytä pysähtyä: kuuntelenko noita tunteita vai harhautanko ja turrutanko mieleni epämiellyttävästä ja haastavasta olosta?

Olin itse tuossa tilanteessa vielä kymmenisen vuotta sitten, mutta uteliaisuuteni vei voiton. Aloin tehdä työtä vanhan maailmankuvani romahduttamiseksi ja uuden rakentamiseksi. Huomasin, että se vaatii tiedon lisäksi runsaasti kokemuksellisuutta eli uusien ajatusten soveltamista omaan olemiseen ja käyttäytymiseen. Aluksi tämä tapahtui osin tiedostamatta ja vahingossa, mutta myöhemmin matkanteko on ollut täysin määrätietoista. Enkä kadu ollenkaan, sillä ihme ja ihmetys ovat siinä sivussa palanneet elämääni.

Maailmankuvallinen muutos tapahtuu edelleen liian hitaasti, vaikka yhä useampi on tälle polulle onneksi löytänytkin. Tarvitsemme kuitenkin aktiivista ja tietoista kulttuurista työtä, jolla pyrimme muuttamaan maailmankuvamme kestäväksi.

Kun maailmankuvamme on edellä kuvatulla tavalla ristiriitojensa vuoksi rikki, mistä voimme löytää aineksia sen muuttamiseksi? Minun ensimmäinen kysymykseni oli, onko maapallolla joskus ollut kulttuureja, jotka ovat onnistuneet elämään sukupolvesta toiseen järkyttämättä paikallista ekosysteemiä. Sain selville, että on. Erityisesti pyyntikulttuuriset luonnonkansat, omat pohjoiset esivanhempamme mukaan lukien, ovat osoittaneet olevansa maapallon kehittyneimpiä ihmisiä, mitä tulee todella pitkän aikavälin selviytymiseen.

En ole mikään haihattelija, joka haluaisi, että palaisimme ajassa taaksepäin. Se ei ole edes mahdollista. Ajat ja olosuhteet ovat tänä päivänä täysin toiset ja me ihmiset olemme saaneet sellaisen fossiilikäsittelyn, että olemme sen jäljiltä olemassaolomme perusteista vieraantuneita ja selviytymisen kannalta alkeellisen kehittymättömiä verrattuna muinaisiin ja nykyisiin luonnonkansoihin.

Mikään ei kuitenkaan estä minua tutkimasta kestävyyteen kyenneiden kulttuurien maailmankuvia ja pohtimasta, mikä niissä on johtanut kestävään elämäntapaan. Kun olen verrannut noita havaintoja omaan maailmankuvaani, olen voinut muuttaa sitä kestävämmäksi.

Esimerkki:

a) Vallalla oleva maailmankuvamme kertoo:

Ihminen on muusta luonnosta erillinen maapallon hallitsija. Muut elämänmuodot ja eloton luonto ovat tietoisuudettomia ihmistoiminnan kohteita, objekteja, joiden avulla ihmisen kuuluu edistyä ja kehittyä kuten on tarkoitettu.

b) Pyyntikulttuuristen esivanhempiemme maailmankuva kertoo (tämän päivän kielelle sanoitettuna):

Kaikilla elämänmuodoilla sekä elottomalla luonnolla, kuten paikoilla, kivillä ja vedellä, on sielu ja henki. Ihminen on muuhun luontoon kuuluva tasavertainen toimija, jonka pitää vastavuoroisin sopimuksin, rituaalein ja seremonioin ylläpitää suhteitaan muuhun luontoon.

Kumpikaan noista asetelmista ei siis ole totta (Vaikkakin nykytieteen perusteella jälkimmäisen voisi sanoa olevan enemmän totta kuin ensimmäisen.). Sen vuoksi totuudenmukaisuus ei voi olla kriteeri, jonka perusteella maailmankuvista voisi valita paremman. On käytettävä muita perusteluja, joista paras on tietenkin lopputulos eli mihin maailmankuva johtaa.

Vaihtoehto a) johtaa epäoikeudenmukaisesti jakautuvaan aineelliseen yltäkylläisyyteen, joka aiheuttaa juurettomuudesta, tarkoituksettomuudesta ja yliyksilöllisyydestä johtuvaa henkistä kärsimystä. Se johtaa myös ihmis- ja monen muun eliölajin elämän edellytysten nopeaan häviämiseen. Maapallon perspektiivistä tämä kaikki tapahtuu silmänräpäyksessä.

Vaihtoehto b) on johtanut tuhansia vuosia sukupolvelta toiselle periytyneisiin ja hitaasti muuntuneisiin kulttuureihin, jotka eivät ole tuhonneet paikallista ekosysteemiään eli selviytymisensä perusedellytyksiä. Meidän näkökulmastamme kova ja raadollinenkin elämä on ollut ihmisen keholle ja mielelle tarkoituksenmukaista ja tyydyttävää.

Lopuksi

Tiivistettynä, haluaisin sinun ajattelevan tekstini pohjalta seuraavia väittämiäni ja tekevän niistä omat johtopäätöksesi:

  • Jokaisella kulttuurilla on sitä koossa pitävä kuvitteellinen järjestys ja sen muodostama maailmankuva, joka selittää ihmiselle elämän perustavanlaatuiset ”totuudet”.
  • Maailmankuva ei koskaan voi olla objektiivisesti totta. Se on kollektiivista mielikuvitusta, jolla tulkitaan ja jäsennetään muutoin käsittämättömän monimutkaista todellisuutta.
  • Vallalla oleva teollisen kulutuskulttuurin maailmankuva on johtanut nopeaan ja maailmanlaajuiseen luonnonjärjestelmän kriisiin.
  • On ruokittava sellaista maailmankuvaa, joka johtaa kohti kestävää elämäntapaa.

Kerron loppuun vielä yhden konstin, jonka olen havainnut erittäin tehokkaaksi maailmankuvan muuttamisessa. Mene metsään ja etsi esimerkiksi puu, joka tuntuu kutsuvalta. Vapauta mielikuvituksesi ja anna itsellesi mahdollisuus kokea puu tuntevana, sielullisena ja älykkäänä toimijana, jonka kanssa voit olla vuorovaikutuksessa. Tervehdi sitä. Pyydä siltä lupa asettua sen juurelle ja aloita vuoropuhelu sen kanssa ääneen tai hiljaa mielessäsi. Kysy siltä jotain. Kerro sille tunteistasi, murheistasi tai päivän sattumuksista. Tunnustele, mitä sinussa alkaa tapahtua. Poistuessasi voit jättää puulle ja metsän eläimille kiitokseksi vaikkapa pienen palan eväsleivästäsi. Kun toistat tämän harjoituksen vakavalla mielellä riittävän monta kertaa, voin taata, että jotain alkaa tapahtua.

Hörhöä? Ehkä, jos asiaa katsotaan sellaisesta maailmankuvasta, jossa puut ovat pelkkiä tuotantotekijöitä, joita voidaan keittää päivittäin satoja rekka-autovaunullisia vientiselluksi, mikä puolestaan nykyisen maailmankuvani näkökulmasta on todellista ääriajattelua. Kumpikaan ei ole objektiivisesti totta, joten kumpi johtaa toivotumpaan lopputulokseen tulevien sukupolvien ja maapallon elonyhteisön kannalta?

Lupaan jatkaa kestävän maailmankuvan tutkimista sekä oman maailmankuvani rakentamista yhä kestävämpään suuntaan. Lupaan tehdä parhaani auttaakseni mahdollisimman monia osallistumaan jälleen luonnon suureen juhlaan.

puu_pieni.jpg

Osma Naukkarinen on keskisuomalaisiin metsiin kasvanut Elonkehä-lehden päätoimittaja, eräopas, luontoyhteysohjaaja sekä kalevalaisen hengenperinnön ja luontomeditaation opettaja.