Reading in English? The text in English is right after the text in Finnish.


Olen tuntenut pitkään surua ja suuttumusta ilmastonmuutoksen tähden. Missä määrin olen näitä tunteita julkisesti ja ihmissuhteissani ilmaissut? Vähemmän kuin enemmän korostamiani myönteisiä tunteita kuten ilo ja rakkaus. Tarkoitusperäni ovat olleet ymmärrettävät ja hyvät, kuten se että kestävään elämäntapaan liitetään niin voimakkaasti pääosin kielteisiä mielleyhtymiä. Nyt olen kuitenkin huomannut empiväni, onko tämä valinta ollut sisäisesti ja asian edistämisen kannalta viisain mahdollinen. Vaikuttaisi siltä, että jos korostan ratkaisu- ja innostamishakuisesti lähinnä myönteisiä tunteita omassa tekemisessäni, tämä vahvistaa tummia tunteitani omassa kokemuksessani. Ei kovinkaan hyvä sisäisesti.

Olen viime vuonna 2018 onnistunut saavuttamaan ensimmäistä kertaa elämässäni kestävän hiilijalanjäljen – tästä uutisoi ensimmäisenä Suomen Kuvalehti. Nopea oppimisprosessini ei ole ollut helppo, vaan tapahtui sekä ilon että surun kautta. Oman kokemukseni perusteella en suosittele, että odotat siis pelkkää iloa tällaiselta matkalta. Derrick Jensenin (2006) sanoin: ”Olen täynnä raivoa, surua, iloa, rakkautta, vihaa, epätoivoa, onnellisuutta, tyydytystä, tyytymättömyyttä ja tuhatta muuta tunnetta. Maailma on aivan päin helvettiä. Elämä on silti todella hyvää.”

Tiedämme ja tunnemme, mutta emme puhu. Huomaan arkailevani helppoutta, mukavuutta ja kivuttomuutta ihailevassa kulttuurissa puhua avoimesti tummista tunteistani, kuten pelko, suru, suuttumus ja epätoivo eli psyykkisestä tuskastani suhteessa ilmastonmuutokseen. Tällainen kärsimyksen itsesensuuri on Panu Pihkalan (2017) mukaan yleistä, koska ilmaisutapoja ei löydy. Ehkä minunkaan käyttämäni kieleni ei ole vielä tässä kovin taitava, mutta olen päättänyt opetella ja harjoitella paremmaksi. Vuonna 2015 huomasin kärsiväni omasta ilmastohiljaisuudestani niin paljon, että päätin alkaa tästä itselle tärkeästä asiasta äänekkäämmin puhumaan. Perustin blogin. Tämä on ollut hyvinvointiani pitkällä aikavälillä ruokkiva hyvä valinta. Tämä tekstini jatkaa tätä kehityspolkua tarkoituksena tuoda aiempaa paljaammin esiin arvokkaan ja merkityksellisen oppimisen kivuliasta puolta. Kipua kun olisi mielestäni parempi kunnioittaa ja kohdata sen pakenemisen sijasta. Joanna Macyn ja Chris Johnstonen (2015) mukaan elämän tuhoutumisen aiheuttama kipu on täysin normaalia, terveellistä ja laajasti koettua, ja tunteiden ja kivuliaan tiedon torjunta laskee toimintakykyämme ja energisyyttämme. Kokemukseni kertoo täsmälleen samaa.

ricardo-mancia-646399-unsplash.jpg

Onko yksi keskeinen syy korkeaan toimintakykyyni kestävän elämäntavan oppimisessa ollut juuri halukas asenne kohdata oma emotionaalinen tuska ja kivuliaat ajatukseni edetessäni kohti tavoitetta? Tutkimusten mukaan kivun määrän ja toimintakyvyn välinen yhteys on heikko: toimintakykyä ennustaa erityisesti halukkuus kokea kipua ja kyky toimia linjassa arvojen mukaiseen suuntaan kipua koettaessa (McCracken, Vowles & Eccleston 2004; Dahl, Wilson, Luciano & Hayes 2005). Emotionaalisesti halukkaat negatiivisten tunteiden kokijat voivat yleisesti henkisesti paremmin ja selviävät paremmin työtehtävistään. Hyödymme halukkuudesta kokea ja tuntea ilman vastustusta vallalla olevat kivut ja tunteet: haluava asenne mahdollistaa psykologisen hyvinvoinnin, kivunaikaisen toimintakyvyn, joustavan mielen sekä terveen, mielekkään ja tyydyttävän elämän. (Hayes & Smith 2008.)

Näyttää siltä, että omaa poikkeuksellisen nopeaa hiilijalanjäljen kohtuullistamistani ja sen mahdollistanutta kivunaikaista toimintakykyä selittää merkittävästi se, että olen ollut valmis sisäisesti kokemaan, mitä tahansa vaikeaa ja tuskallista ilmiö onkaan minussa herättänyt. Koetun kivun arvokkaana kääntöpuolena on, että ilman suostumista kokea sitä, en olisi kestävään hiilijalanjälkeenkään varmastikaan yltänyt.

Olen tuntenut vuosia mykkää surua ja suuttumusta aikusten tähän mennessä osoittamasta saamattomuudesta ratkaista ilmastonmuutoksen viheliäistä ongelmaa. Sosiaalisesti rakentunut ilmastohiljaisuus on tehokas tapa aiheuttaa tällaista äänioikeudetonta surua ja suuttumusta. Surututkija Kenneth Doka (1998) kutsuu äänioikeudettomaksi suruksi sellaista surua, jota ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää ja sallittua päästää syystä tai toisesta julki. Tällainen suru herättää epämukavuutta, horjuttaa hallinnan tunnetta ja synnyttää tiedostamattomia arvioita kiusallisen asian ohittamisen kannattavuudesta. Vaikka kipu ei ole useinkaan mukavaa, toisinaan se on kuitenkin tarpeellista: kipua tuntemattomat yksilöt kuolevat tyypillisesti nuorina. Kipu siis suojelee meitä. Hiljaisuus voi olla puolestaan keino hallinnoida pelkoa ja kykyä tuntea surua elävän luonnon haavoittamisen puolesta, jotta omakohtaisia tapoja ei tarvitsisi muuttaa ja kipua tuntea. (Doka 1998.)

Alla teksti ”Suomi 100 vuotta”, jossa ilmaisen omaa ilmastokipuani rockmusiikin ja taiteen suomin vapauksin. Alkuperäinen kappale on yhtyeen Rage Against the Machine ”Sleep Now in the Fire”, josta tämä teksti on ilmastokontekstiin sovellettu suomennos.

Maailma on mun luottokortti

Intohimoni halpa hinta

Rasvaisen tyydyttyneenä sohvalla

Katson maan käristyvää pintaa

 

Yhtenäinen massa tanssii

Ja tarttuu hetkeen kii

Hapen myy tai vaihtaa

Teeskenneltyyn orgasmiin

 

Karamellisoidussa koukussa nautin

Ja jäädytän tunteeni

Oot lastemme viimeinen toivo

Petetään heidät nimeeni

 

Suomi 100 on vuotta

Sinimustaa kiitollisuutta

 

Valheet on mun valttikortti

Kaksoisajatteluni hinta

Rasvaisen tyydyttyneenä sohvalla

Ihailen maan käristyvää pintaa

 

Mä olen Riku, Tunna ja Lentävä suomalainen

Rasvattu köysi ja ilmastopakolainen

Monsanton myrkky, sotilaspappi Hiroshiman

Ilosanomani hinta, äidistämme palaa pinta

 

200 vuotta

Hiilenmustaa edullisuutta

 

Kohtuuttomuuden Kalevala

Kiimaa ilman rajoja

Rasvaiset rajat ilman rakkautta

Morfeus ja sininen pilleri

Keisarinuudetlääkkeet.fi

 

Mä olen Riku, Tunna ja Lentävä suomalainen

Rasvattu köysi ja ilmastopakolainen

Monsanton myrkky, sotilaspappi Hiroshiman

Ilosanomani hinta, lapsistamme palaa pinta

 

Suomi 100 vuotta

Sinimustaa kiitollisuutta

200 vuotta

Hiilenmustaa edullisuutta

Suuttumukseni taitaa välittyä.

Greta_Thunberg.jpg

Greta Thunberg

Tunnetteko muuten 16-vuotiaan ruotsalaisen ilmastoaktivisti Greta Thunbergin? Ihailen hänen suuttumustaan. Tällä videolla Greta sanoo suorat suuttuneet sanat kaikille maailman aikuisille ja poliittisille päättäjille. Pistää hyvällä tavalla hiljaiseksi – ja suututtaa! Greta on julkisuudessa kertonut, että hänellä on Aspergerin syndrooma, jonka yhtenä haittapuolena tyypillisesti pidetään sosiaalista taitamattomuutta ja epäsovinnaisuutta. Ilmastokeskustelussa tämä on nähdäkseni muodostunut kuitenkin Gretan suurimmaksi vahvuudeksi. Tämä nuori uskaltaa sanoa ääneen asioita, joita muut eivät uskalla ilmaista. Ihailen tätä sosiaalista rohkeutta! Samalla en ole täysin vakuuttunut uskaltaisinko itse puhua yhtä tinkimättömästi kuin Greta YK:n pääsihteerin vieressä. Tahtoisin. Meillä olisi ehkä Aspergerin oireyhtymästä arvokasta opittavaa.

Mikä minua on sitten estänyt ilmaisemasta surua ja suuttumusta? Tutkitaanpa asiaa itselleni läheisen esimerkin, kiihtyvän kaukomatkailun kulttuurimme, kautta. Kyseinen teema on ollut itselle arjessa toistuva sosiaalisen ahdistuksen ja kivuliaan hiljaisuuden lähde. Tilanne on usein sama: yhtäkkiä joku kollega, tuttu tai kaveri kertoo into piukeana tulevasta kaukomatkastaan Meksikoon/Keniaan/Australiaan/Intiaan. Muutun ahdistuksen seurauksena vähäpuheisen ilmeettömäksi ja toivon, että pääsisin pois tilanteesta mahdollisimman nopeasti ilman ristiriitaa. En tahtoisi kannustaa kaukomatkailuun, enkä toisaalta pahoittaa toisen innostunutta mieltä. Jätän nostamatta ilmastonmuutoksen esiin ja tunnen jälkikäteen syyllisyyttä. En taaskaan kyennyt ilmaisemaan todellisia tunteita, omaa äänioikeudetonta suruani. Samalla tiedän, että sen ilmaiseminen olisi täysin mahdollista. Kynnys on korkea, mutta ei mahdoton.

Kestävään hiilijalanjälkeen yltäminen palkitsee tunnetasolla esimerkiksi aiemmin piinanneen syyllisyyden poissaolona. Tämä on erittäin huojentavaa. Ainoat tilanteet, joissa tunnen nykyään syyllisyyttä suhteessa ilmastonmuutokseen ovat juuri ne ohikiitävät hetket, joissa tahtoisin nostaa ilmastoasiat esiin, mutta en kuitenkaan niin tee esimerkiksi epämiellyttäviä tunteita ja avoimia ristiriitoja välttääkseni. Tahdon nyt eroon tästä sosiaalisesta syyllisyydestä ja olen kyllästynyt omaan ajoittaiseen sivustakatsojuuteeni vaikkapa juuri kaukomatkoja hehkuttavissa sosiaalisissa tilanteissa. Olen siirtynyt toimintahäiriöisen yhteiskunnan oireenkantajasta ennenkin ratkaisijan rooliin, miksi en pystyisi siihen myös tässä asiassa? Kestämättömien valintojen sosiaalista hyväksyttävyyttä tulisi mielestäni heikentää ja kestäviä valintoja rakkauspommittaa, koska tämä ohjaa niin voimakkaasti käyttäytymistämme ongelmista ratkaisuihin. Minä en oikeastaan voi olla sosiaalisesti vaikuttamatta.

Lupaan jatkossa uskaltaa ilmaista suruni itselleni sosiaalisesti kaikkein vaikeimmissa sosiaalisissa tilanteissa eli kaukomatkakeskusteluissa. Tämä on aluksi varmasti epämiellyttävää ja vaikeaa, mutta arvojeni mukaista sosiaalista käyttäytymistä, jolla pyrin suojelemaan meidän kaikkien olemassaolon perusedellytyksiä. En voi olla tietämättä, että lentäminen on niitä ainoita keinoja, jolla oma vuosittainen hiilijalanjälki voi ylittyä jo yhden vuorokauden aikana. Jos siis kerrot minulle jatkossa halvoista lennoistasi, odota minulta surullista vastaanottoa, joka johtuu tarpeestani ylläpitää elämää tällä ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen uhkaamalla planeetalla. Kiitos, jos saan tämän surun sinulle ilmaista. On aika vapautua ja ylittää sisäiset esteeni.

 

Teksti on osa väitöskirjani autoetnografista aineistoa. Tutkin tämä aineiston avulla sitä, mikä selittää kestävän hiilijalanjäljen saavuttamisen onnistumista tunteiden ja sisäisten esteiden ylittämisen näkökulmasta.

 

Kuvat:

Kat @Unsplash

Ricardo Mancia @Unsplash

Jan Ainali – Greta Thunberg

 

Lähteet:

Dahl, J. Wilson, K., Luciano, C. & Hayes, S. 2005. Acceptance and Commitment Therapy and Chronic Pain. Reno: Context Press.

Doka, K. 1989. Disenfranchised Grief. Lexington, MA: Lexington Press.

Hayes, S. & Smith, S. 2008. Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää hyväksymis- ja omistautumisterapian avulla. Tampere: Suomen käyttäytymistieteellinen tutkimuslaitos.

Jensen, D. 2006. Endgame Vol. 1: The Problem of Civilization. New York: Seven Stories Press.

Macy, J. & Johnstone, C. 2012. Active Hope: How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. Novato, California: New World Library.

McCracken, L., Vowles, K. & Eccleston, C. 2004. Acceptance of Chronic Pain: Component Analysis and a Revised Assessment Method. Pain 107, 159-166.

Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.


 

For a long time, I have felt grief and anger for the sake of climate change. To what extent have I expressed these emotions in public and in my personal relationships? Much less than positive emotions such as joy and love that I have been emphasizing so far. My intentions to this choice have been understandable and good since sustainable lifestyle is strongly associated with mostly negative connotations. Nevertheless, I have now started to hesitate whether my choice has been the wisest possible emotionally and when it comes to promoting the issue. It seems to me that when I emphasize mostly positive feelings in a solution-focused and inspirational way when dealing with climate change, this may enforce my dark emotions in my personal experience. Not good for my inner sustainability.

Last year 2018 I managed to achieve the sustainable level in my carbon footprint first time ever – hooray! (I tell you more about this in detail in another post.) My learning process has been quite fast but not easy and it has happened through both joy and grief. According to my experience, I do not recommend that you expect only joy from such journey. As Derrick Jensen has said: ”I am full of rage, sorrow, joy, love, hate, despair, happiness, satisfaction, dissatisfaction, and a thousand other feelings. We are really fucked. Life is still really good.”

We know and feel, but do not speak. I recognize that in our culture glorifying ease, comfort and painlessness, I hesitate to speak freely about my dark emotions, such as fear, grief, anger and despair, that is, my psychological pain in relation to climate change. This kind of suffering censorship is according to Panu Pihkala (2017) quite common whereas the ways to express this are missing. Maybe the language I am using here to express myself is not very skillful (yet) either but I have decided to learn and practice to get better. In 2015, I realized that I was suffering my personal climate silence so much that I made a decision to start speaking aloud more about this personally such important issue. I started this blog. This choice has been a very valuable one when it comes to my personal well-being in the long run. This text continues that path with intention to reveal the painful side of my valuable and meaningful learning. I believe it is better to honor and encounter my pain instead of trying to escape it. According to Joanna Macy and Chris Johnstone (2015) the pain that is caused by the destruction of life is completely normal, healthy and widespread, and repressing of such emotions and painful knowledge decreases our action competence and energy. My experience tells exactly the same.

ricardo-mancia-646399-unsplash

Silence…

All this makes me wonder: has one key explaining factor to my high action competence in learning sustainable lifestyle so quickly been my willingness to confront my emotional pain and haunting thoughts as I make these steps towards my goal? According to research the connection between the amount of pain and action competence is weak: what in particular predicts the level of action competence is willingness to experience pain and the ability to act towards one’s values while experiencing pain (McCracken, Vowles & Eccleston 2004; Dahl, Wilson, Luciano & Hayes 2005). Those who are emotionally willing to experience negative emotions are genuinely feeling better and surviving better at their work tasks. We benefit from the willingness to experience and feel without resistance our pain and emotions at hand: the willing attitude enables psychological well-being, action competence during pain, the flexibility of mind and living healthy, meaningful and satisfying life. (Hayes & Smith 2008.)

It seems that my exceptionally fast carbon footprint moderation and the action competence during my pain that has enabled this process is significantly connected to my readiness to experience whatever difficult and painful inside the phenomenon emerged within me while learning. The valuable flipside of such experienced pain is that without saying yes to experiencing this, I would most definitely not reached the sustainable level of carbon footprint either.

I have been experiencing for years silent grief and anger towards all the sluggishness of adults when it comes to solving the wicked problem of climate change so far. Socially constructed climate silence is an effective way to produce such disenfranchised grief and anger. A grief researcher Kenneth Doka (1998) has defines disenfranchised grief as a kind of grief that is socially not acceptable and allow

greta_thunberg

Greta Thunberg

Have you heard of Greta Thunberg, a 16-year-old climate activist from Sweden? I admire her anger. At this video clip, Great speaks her angry heart out to all the adults and political leaders of the world. Leaves me speechless – and makes me angry! Greta has told in public that she has Asperger syndrome. One of the downsides with this syndrome is typically considered to be social incompetence and unconventionality. However, in climate discussion this has, in my opinion, actually been the greatest strength of Greta. Here is a youngster who has guts to say aloud things that no-one else is brave enough to express. I admire such social courage. At the same time, I am not convinced whether I would have the guts speak as uncompromisingly as Greta next to the Secretary General of United Nations. I would want to. Maybe we have something valuable to learn from people with Asperger syndrome.

What has kept me from expressing grief and anger? Let’s have a look at this through an example that is personally close, this is, our accelerating culture of distant travel. This topic has been repeatedly a source of social anxiety and painful silence in my everyday life because of its enormous climate effects. The situation is often the same: suddenly some colleague or friends of mine tells me with intense excitement about their becoming travel from Finland to Mexico/Kenya/Australia/India. Because of my rising anxiety, I turn quiet and expressionless secretly wishing that I would get out of this situation as fast as possible without conflict. It does not feel right to encourage this distant travel, but on the other hand, I would not want to hurt the feelings of this inspired soul either. I do not raise the issue of climate change up and then feel guilty afterwards for not doing so. At the same time, I know that such expression is completely possible. My threshold is high, but not impossible.

Achieving sustainable carbon footprint rewards me emotionally, for example, putting an end to my guilt that is not torturing me anymore. This is a big relief. Only situations, where I now feel still guilt in relation to climate change, are those particular moments passing by in which I feel the need to bring climate change up without actually doing it, however, to avoid e.g. unpleasant emotions and open conflict. I want to get rid of this social guilt and am tired of my occasional bystanding when it comes to, for example, social situations where distant travel is glorified. I have shifted from a symptom-carrier of a dysfunctional society to the role of solver before, so why wouldn’t I be able here as well? The social acceptance of unsustainable behavior should be weakened and sustainable behavior should be lovebombed, because this guides our behavior from problems to solutions in such powerful way. After all, I cannot not make a social difference here.

For now on, I promise to express my grief in the most socially difficult situations for me, these are, the distant travel conversations. I assume this is at first unpleasant and difficult but it is social behavior that is align with my values with which I intend to protect the existence of us all. I cannot not know that flying is the easiest way to overshoot one’s annual carbon footprint, at worst, during just one day. If you tell me about cheap flights from now on, expect sadness from my side which is caused by my need to sustain all life in this planet under attack by human-caused climate change. Thank you if you allow me to express this grief to you. It is my time to break some chains and get over with my inner obstacles.

 

This text is a part of my doctoral research and its autoethnographic data. With this data, I am trying to figure out what explains achieving sustainable carbon footprint successfully from the perspective of emotions and inner obstacles.

Pictures:

Kat @Unsplash

Ricardo Mancia @Unsplash

Jan Ainali – Greta Thunberg

Literature:

Dahl, J. Wilson, K., Luciano, C. & Hayes, S. 2005. Acceptance and Commitment Therapy and Chronic Pain. Reno: Context Press.

Doka, K. 1989. Disenfranchised Grief. Lexington, MA: Lexington Press.

Hayes, S. & Smith, S. 2005. Get Out of Your Mind and into Your Life: the New Acceptance and Commitment Therapy. Oakland: New Harbinger Publications.

Jensen, D. 2006. Endgame Vol. 1: The Problem of Civilization. New York: Seven Stories Press.

Macy, J. & Johnstone, C. 2012. Active Hope: How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. Novato, California: New World Library.

McCracken, L., Vowles, K. & Eccleston, C. 2004. Acceptance of Chronic Pain: Component Analysis and a Revised Assessment Method. Pain 107, 159-166.

Pihkala, P. 2017. Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Helsinki: Kirjapaja.